Tältä sivulta löydät Suomen käsityön museon kokoamia koulukäsitöihin liittyviä kirjoituksia.
Selaa kirjoituksia ja kirjoita omasi!

vasenkätisen kokemuksia

Sisko Kilpeläinen

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 27.3.2022

Olen vanha. Alakoulusta ja luokilta 3-4 ei jäänyt muistoja. Ilmeisesti oli sota-aika tai sen jälkeinen, joten ei ollut mistä tehdä. Oppikoulussa minulla oli käsityöt vapaaehtoisena aineena. Opettajan suhtautuminen oli “voi luoja, miten tuo lapsi” , minkä jälkeen hän poistui. Olen siis itseoppinut. Näin jälkeenpäin olen ajaellut sen auttaneen selviämään itse kaikesta muustakin. Vasta yli 80-kymppisenä opin tekemään isoäidinneliöitä. Valmistin jopa 3 tilkkutäkkiä suvulle. Aikaisemmin pitsinvirkkaus ei onnistunut. Ohjeiden seuraaminen oli ylivoimaisen vaikeaa. Tähän mennessä olen kutonut sukkia, pipoja ja puseroita suvulleni tai pitäisikö puhua jälkeläisistä. Olen todennut luovani silmukat vasenkätisesti, kudon oikeakätisesti. Ohjeiden lukeminen onnistuu. Tänä vuonna käsiini osui kirjastossa Maria Laihon kirja vasenkätisille. Totesin asian olevan ongelmainen muillekin. Miksi opettajat edelleen syrjivät? Harmittelen, etten ole aikaisemmin pitänyt vasenkätisten puolia. Olin yli 20 vuotta, kunnes tajusin ompelukoneen vaativan oikeakätisyyttä. Kaikenlaista pientä ovat vuodet opettaneet.


Peukalovamma ja puikkojen koko

Orkenoid

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 9.1.2022

Muistan paljon enemmän teknisistä töistä kuin tekstiilikäsitöistä, vaikka teknisiä töitä minulla oli muistaakseni vain yhtenä vuotena, tekstiilitöitä vuosikausia (näin tytöillä tuolloin useimmiten). Tämä saattaa johtua siitä että isoäitini oli ahkera käsitöiden tekijä ja ompelija, ja ehkä hän oli esitellyt ja opettanutkin useimmat tekotavat jo ennenkuin törmäsin niihin koulussa. Muistan ompelukone ajokortin ajamisen (osasin käyttää omplelukonetta jo ennestään), ja ihmettelen että koulun käsityönopettajat eivät (eikä isoäitini) osanneet tehdä mitään sille että neulomiskäsialani oli ruman löysää, ja kaikista tekeleistä tuli käyttökelvottomia. Ilmeisesti yhtenäiskulttuuri oli 1980-luvulla niin voimissaan, että kukaan ei hoksannut neuvoa että minun pitäisi käyttää 1-1,5 numeroa pienempiä puikkoja kuin ohjeissa oli, tämän kun hoksasin lopulta aikuisena neulomisesta tuli mielekästä.

Teknisestä käsitystä keskeisin muisto on se että leikkasin peukalon päästä höylällä siivun pois höylätessäni laudan päätä sellaisessa suorakulmassa.
Opettaja pyysi pojat ympärilleni näytöspiiriin katsomaan mitä tapahtui , minua pyörytti. Opettaja hoiti haavan itse, kävin sitä näyttämässä hänelle päivittäin seuraavien viikkojen aikana. Jälkeenpäin jollekin jolle olen tätä kertonut on tullut mieleen halusiko opettaja välttää mahdollisia seuraamuksia, mutta itselleni tuli että hän piti minusta huolta ja näki että ellei haava tulehdu, se ei vaadi lääkäriä. Ajatkin olivat vastuukysymyksiin suhtautumisen kannalta erilaiset kuin nyt. Työn alla ollut pikkukirjahylly jäi sellaiseksi, että pystylautojen päät olivat vinot ja karheat, höyläämistä en jatkanut. Hylly oli kuitenkin monia vuosia käytössä huoneessani. Vasemman peukalon päässä näkyy edelleen pieni jälki tapahtumasta. Muiatn myös että minusta oli uhkaavia tilanteita ilmassa kun loppukäsittelimme jonkun puutyön pintaa kaasuliekillä.


Pujotellen pyyhe

Paula Äimälä

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 6.1.2022

Kokemäen pitäjän Peipohjan kansakoulun alkuopetuksessa tehtiin 1960-luvulle tyypillisesti vohvelikankaasta pujottelutyö. Opettajamme Hilkka Rauhio oli etukäteen ommellut leikkaamiinsa kirkkaan oranssisiin kankaisiin päärmeet ja ripustinnauhan, joten kangas tuntui jo valmiiksi oikealta käsipyyhkeeltä. Käsityötunneilla opeteltiin ensin laittamaan puuvillalanka kanavaneulan silmään. Alkuun oli pujotellessa vaikea “jarruttaa” ajoissa niin, ettei lanka sujahtanut kankaasta irti. Ensimmäiset rivit pujoteltiin suoraa, aina pyyhkeen molempiin päihin samalle kohdalle. Opeteltiin laskemaan kankaan ruutuja. Kun lanka oli saatu pujoteltua, se piti päätellä sukeltamalla päärmeeseen. Tietyn määrän suoria tehtyään sai kokeilla erilaisia pujotteluja, “sahanterää” ja “muurinharjaa”. Jonkin ajan kuluttua opettaja neuvoi aloittamaan uuden pujottamalla langan päärmeen kautta, tällöin ei tarvinnut myöhemmin päätellä aloituslankoja.
Selvimmin muistan pyyhkeeseen viimeiseksi ompelemani hapsut. Olisin niin halunnut saada työn valmiiksi, ja sitten opettaja vielä neuvoi tekemään ne hapsut lyhyistä jämälangoista, ja nekin vielä tarkasti eri värisiä lankoja vuorotellen ja symmetrisesti.
Valmiit työt laitettiin nupineuloilla luokan ulkopuolella olevalle korkkitaululle näkyville muutamaksi viikoksi. Itse hoksasin olleeni varsin taitava kyseisessä työssä vasta, kun pikkuveljeni kaksi vuotta myöhemmin saman opettajan opetuksessa ei saanut lainkaan yhtä monta lankaa pujoteltua kuin minä aikoinaan.


Pykäpistoparsima

Pirkko Leino

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 13.12.2021

Eniten olen elämässäni iloinnut yhdestä käsityötunnilla oppimastani taidosta, jolle on vuosikymmenten aikana totisesti ollut käyttöä. Se on PYKÄPISTOPARSIMA, joka tuntuu olevan viers kaikille. Ottakaapa koulun kässätunneille taas sen opettaminen, niin saadaan paljon säästöä aikaan, kun villasukkien reiät tulevat parsituiksi näppärästi ja siistiti.


Pellehousut

Milena Komulainen

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 13.12.2021

Yläasteen käsityötunnilla teimme itsellemme vaatteita, ja minä päätin tehdä pellehousut, joissa oli eriväriset lahkeet -ja molemmissa lahkeissa kellohelmainen hame polven kohdalla. Kysyin opettajalta, kannattaisiko minun tehdä yksi vai kaksi taskua housuihini. Opettaja sanoi: “Sinun temperamenttisi tuntien, tee vain yksi.”

Eipä niitä housuja juuri tullut käytettyä, mutta oli vapauttavaa suunnitella oman mielensä mukaan.


Kiusasiko opettaja

Marjatta Jokela

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 16.11.2021

Tämä tapahtui 1960-luvulla eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa silloisessa keskikoulussa. Opettaja antoi tehtäväksi napinläven ompelun, tietysti käsin tuohon aikaan. Se piti ommella kotona seuraavaksi viikoksi. En ollut innostunut käsitöistä ja tekeleeni olivat yleensä kehnoja. Opettaja selkeästi ei pitänyt minusta enkä kyllä minäkään opettajasta. Vieressäni istui tyttö joka oli näppärä käsitöissä ja opettaja huomautti joka tunti useaan kertaan “ottaisit tuosta Marjasta mallia”. Kotona ahersin sen napinläven valmiiksi ja kun vein sen näytille opettaja kysyi “miten sait äitisi tämän tekemään?” Sanoin tehneeni sen itse kuten olinkin jolloin opettaja käski minun hävetä valehtelemista. Kolmannella luokalla käsityö oli valinnaisaine ja kyseinen opettaja sanoi minulle toisen luokan keväällä “jos lupaat ettet tule enää ensi vuonna käsityöhön saat seiskan, muuten viitosen”. Sanoin etten missään tapauksessa tule. Sain sitten sen seiskan.

Vuosien päästä anoppini innosti minut virkkaamaan. Virkkasin tyttärelleni väljän liivin aika monimutkaisella kuviolla. Hän käytti sitä koulussa ja sama käsityönopettaja oli hänelläkin opettajana. Tyttäreni kertoi opettajan kyselleen onko äitisi käsityöalan ihmisiä koska harvoin nykyään näkee näin taidokasta työtä.

Sittemmin aikuisena kävin iltalukion samassa koulussa. Koulutoveristani Marjasta oli tullut opettaja samaan kouluun mitä muinoin kävimme ja Marja sekä tämä käsityönopettaja lähettivät minulle onnittelut tyttäreni mukana ylioppilastutkinnon johdosta. Marja kyllä tiesi kuka olin, epäilen kuitenkin ettei kyseinen opettaja tiennyt. Inhosin käsitöitä vuosikausia koulun jälkeen, enää en inhoa, mutta nyt 73-vuotiaana en vaan viitsi tehdä mitään sen suuntaista.


Pieleen menny patalappu

Tinttu Hiltunen

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 16.11.2021

Kansakoulussa joskus 1960-luvulla alotin tekemhän minun ihka ensimmäistä patalappua. Muistaakseni se piti kutoa eikä virkata. Voi sitä äherrystä ja hikisten sormien aherrusta ja vertailua, miten toiset onnistuu. Onneksi työn sai viiä kottiin. Siellähän pelastava enkeli, rakas äitini, autto patalapun teossa ja siitä tuli ihan keleponen. Hukhan son jo menny. Väriltään oli sini-punaraitanen. Muistan, ko siitä olis pitäny tulla tietty neliönmallinen, nii mie sain siitä kitaran mallisen; ohuen keskeltä ja leveämmät ylä- ja alaosat.
Olin Sodankylän kansakoulussa Kitisenrannalla.


Parsintatyö näyttelyyn

Pirkko Råman

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 12.11.2021

Äitini säilytti paljon omia hienoja töitään, syystäkin. Olin yllättynyt, kun hänen jäämistöstään löytyi yksi koulukäsityöni, ristikkoparsinta. Oli siellä toki se vauvanvaate -settikin ja valkoinen esiliina, jonka rintamuksessa oli reikäommelta.
Ne työt eivät juuri innostaneet tekoaikaan tai myöhemminkään.

Se parsintanäyte oli varmaan äidille tärkeä, hän kun aikoinaan teki ns. taideparsintatöitä ja korjasi mm. tupakalla poltettuja reikiä miesten puvuista.
Näytettä tai koetta varten oli ensin neulottu pieni suikale, johon aukaistuun reikään sitten se parsintanäyte tehtiin. Tämä työ oli ilmeisesti ollut jossain näyttelyssä, koska etupuolelle olin kirjoittanut kaunokirjoituksella “Ristikkoparsima”, taakse nimeni ja luokan, IV A. Langat olivat mitä koulusta tai kenties kotoa sattui löytymään: pohja turkooosiin vivahtavaa ja itse parsinta viininpunaista lankaa. Aika moderni väriyhdistelmä itse asiassa!

Olisikohan ollut niin, että jokaiselta piti saada jokin työ näyttelyyn ja tämä oli minulta sopivin..

Otin kuvan työstä, joka sittemmin on joutunut hukkaan.


Ruosteenruskeat villasukat

Marja Tarvainen

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 10.11.2021

Yksinkertainen virkkaaminen ei tuottanut minulle ala-asteella vaikeuksia, mutta siihen se sitten jäikin, pitkään virkattujen silmukoiden rivistöön. Muistan, miten eräänä keväänä jäin opettajan kanssa kahdestaan tyhjään luokkahuoneeseen pujottamaan kuminauhaa hakaneulan avulla hameen vyötäröön. Tummansinisen, vaaleakukkaisen tönkköä puuvillakangasta olevan hameen olin saanut ommeltua koneella, mutta kuminauhan kiinnittäminen osoittautui ylivoimaiseksi. Opettaja sen kai lopulta teki.

Se taisi olla sama kevät, kun kotona itku kurkussa sanoin, että en halua syksyllä enää tyttöjen käsitöihin, vaan puutöihin. Kuminauhan pujottamisen hankaluus oli ollut viimeinen tikki. Koulusta oli annettu kaikille oppilaille lappu, jossa valinnanmahdollisuus annettiin.
Syksyllä aloitin puutyöt ainoana tyttönä. Siellä sain valmiiksi monta tuotosta: pienen leipälapion, seinälle kiinnitettävän kynttelikön, puukelkan, kukkatelineen, kynätelineen ja vappukepin. Tyttöjen käsitöistä en saanut vastaavaa määrää tuotteita valmiiksi koko peruskoulun aikana.

Olin puutöissä yhden vuoden ja palasin rättitöihin. Siellä piti tehdä lapaset ja villasukat, kaiketi siksi, että ne oli kirjattu opetussuunnitelmaan ja koska niin oli tehty aina ennenkin.
Muistan, että lanka oli rumaa ruosteenruskeaa. Sukan varsi luonnistui joten kuten, mutta kantapää meni sijoiltaan. Kotona vaikeroin sukkien kutomista. Äitini tarttui kutimeen ja teki toisen sukista loppuun. Muistan sanoneeni äidille, että yrittäisi tehdä vähän huonompaa jälkeä, ettei toinen sukka erottuisi niin räikeästi toisesta, minun tekeleestäni. Niinköhän opettaja oikeasti uskoi, että olin kutonut molemmat sukat.
Sukkia olen käyttänyt ehkä yhden kerran. Kun ne olivat jaloissani, liukastuin lakatulla puulattialla ja kaaduin. Se tuntui sukkien kostolta. Olivatkohan ne edes villaa?
Lapasten kutomisesta minulla on vain hämäriä muistikuvia. En tainnut ikinä saada niitä valmiiksi, ainakaan en ole nähnyt niitä missään.

Käsityönumeroni oli aina 7. Olen ihmetellyt sitä, koska tekeleeni eivät olleet seitsemän arvoisia. Ehkä opettajat eivät kehdanneet antaa tytölle huonompaa numeroa. Minun tapauksessani käsityötaidot eivät ole periytyneet. Äitini on ommellut, kutonut ja virkannut paljon. Jos paidastani nyt tippuu nappi, vien sen äidille uudelleen kiinnitettäväksi.


Vasenkätinen muistelee

Vasuri

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 9.11.2021

Kävin koulua pienessä kyläkoulussa 60-luvun lopulla. Opettajapariskunnan vaimo toimi alaluokkien opettajan, samoin tyttöjen käsityön opettajana. Koska olin vasenkätinen, minulle ei opetettu käsitöitä vaan joudun istumaan kädet pulpetilla sillä aikaa kun muut tekivät käsitöitä.
Kuudennella luokalla sain vihdon ommella koneella itselleni hameen. Se ei ostunut mistään kohdin, ja opettaja sanoi, että minulla ja luokkakaverillani on niin notko selkä, ettei sitä saa millään istuvaksi. Äitini ompeli sitten siitä sohvatyynyn.
Kun vaihdon koulua seitsemännelle luokalle, opettajakseni tuli ihana vasenkätinen Kaarin, joka ilmoitti iloisesti, että nyt me ryhdytäänkin yhdessä tekemään käsitöitä. Muistan, että neuloin ensimmäisenä käsityönäni valkoisen puseron, johon tuli palmikoita eteen. Ei siis mikään patalappu!
Teen edelleen paljon käsitöitä, ja haluan oppia kaikkia mahdollisia tekniikoita. Opettaja ei siis saanut minua inhoamaan käsillä tekemistä vaikka kovasti yritti.


Käsitöitä voi opettaa monin tavoin

Outo Lintu

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 9.11.2021

Monelle on jäänyt traumoja siitä miten käsityötunneilla on mollattu kun tekele ei ole yltänyt opettajan toivomalle tasolle tai edes luokkatoverien tasolle. Ja käsityöthän ovat taito, niissäkin lapset ovat jo ekalla luokalla eritasoisia. Lahjakkuutta voi olla erilaisia määriä, mutta niin voi olla harjaannustakin. Toisten vanhemmilla on ollut varaa ja halua ostaa lapsilleen lankoja, liituja, kangasta tai askartelutarvikkeita, toisten kotona ei. Käsityöilon turmio piilee juurikin siinä, että koko luokan pitäisi tehdä jokin sama työ.

Tälläistä oli meilläkin käsityöt. Ne jotka olivat kotona tehneet ja kokeilleet jo paljon tylsistyivät kun joutuivat “harjoittelemaan” ketjusilmukoiden virkkausta. Itsekin näitä. Tylsistyin kun piti junnata samoissa perusjutuissa, samaan aikaan kun ne perusjututkin olivat monelle hankalia.

Viidennellä meille tuli uusi käsityönopettaja, nuori vastavalmistunut ihminen. Hänen filosofiansa oli, että jokainen valitsi itse työnsä, mutta piti kokeilla erilaisia, tehdä yksi ommellen, yksi neuloen jne. Se sai monet innostumaan ja koulukäsityöt tuntumaan innostavilta luovuuden hetkiltä. Ne, jotka halusivat tehdä vähän monimutkaisempaa saivat valita haastavampia töitä. Ne joita isommat haasteet pelottivat saattoivat valita yksinkertaisempia, opetella perusasioita. Eikä ollut pakko tehdä sitä samaa neulepehmolelua jos se ei kiinnostanut vaan sai neuloa itselleen vaikka sormikkaat jos se tuntui mukavammalta. Jotain neuvonta-asioita voitiin silti käydä yhdessä läpi, vaikka sitä miten kavennetaan neuloessa, mutta oli silti mahdollista saada aikaan työ josta piti edes vähän, sen ainaisen pakkopullan sijaan. No, yläasteella sitten jouduin palaamaan taas vanhaan systeemiin jossa työt saneltiin opettajan toimesta, mutta uskon että ne hetket kun omiin tekemisiin sai vaikuttaa jättivät meille kaikille fiiliksen siitä että ihan sama mikä taitotaso on, käsin tehden voi olla kivaa.


Olen siirtänyt tätä paitaa 40 vuotta kaapista toiseen

Dahmar Setälä

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 26.5.2021

Olen siirtänyt [vuonna 1999] tätä paitaa 40 vuotta kaapista toiseen. En ole sitä käyttänyt. Se on tehty Lahden yksityisen tyttölyseon käsityötunnilla. Viehättävä opettaja luki tnnin aikana meille Sakari Pälsin Fallesmannin Arvon seikkailuja. Muistan, että olisin tahtonut paidan rinnukseen risti-sydän-ankkurin, joka ei opettajan mielestä paitaan ollut sopiva


Kansakoulun kolmannella luokalla 40-luvulla

Kaarina 64 v.

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 25.5.2021

Kansakoulun kolmannella luokalla 40-luvulla kudoin lapaset harmaasta villalangasta. Neuleesta tuli niin tiukkaa, että lapaset olivat liian jäykät käytettäväksi. Käsityönumeroksi tuli 5. Kun toin lapaset kotiin, äiti purki ne ja neuloi langasta jotain käyttökelpoista. Elettiinhän sodanjälkeistä aikaa, jolloin kaikista tarvikkeista oli pulaa.


Käsityö opettajani nimi oli Tipu

Muistoksi nykypolville äiti mallia 1939.

Kirjoitus lisätty tälle sivustolle 25.5.2021

Käsityö opettajani nimi oli Tipu, siis lempi nimi. Kolmannella luokalla tehtiin itse nuket, massapäät oli nukella. Kaikki vaatteet tehtiin nukelle. Ristiäispuku tehtiin, pidettiin ristiäiset, annettiin nimet nukeille.

Tämä oli vaativa käsityö sen ikäiselle kolmosluokkalaiselle. Käsin ommeltiin kaikki nuken vaatteitten saumat, oli katesauma ym päärme sauma. Ja jos tuli pienikin virhe piti purkaa. Kyllä siinä hikoiltiin ennen kuin päästiin nuken ristiäisiin asti. Eipä taitaisi nykyajan koululaisilta sama onnistua kun heillä ei ole sitä pitkäjännitteisyyttä.


Lisätietoja

Museolehtori Raija Manninen

raija.manninen@jyvaskyla.fi
040 502 2887

 

 

Pin It on Pinterest